Punaisen pirtin vahtikoira

Jokaisessa maatalossa ja pienessä pirtissäkin pitää olla koira, kunnon vahtikoira. Löysin elämäni koiran nettisivulta, jossa oli kaltoinkohdeltuja koiria ympäri maailman vailla kotia ja omaa ihmistä. Se katsoi minua suoraan sydämeen, suklaanruskein silmin.

Vajaan vuoden ikäinen seropiuros. vähemmän kauniisti sanottuna sekarotuinenpiski. Kullanruskea turkki, suuret ruskeat - luottamusta herättävät silmät ja sen suuri sydän, joka sykki omani kanssa rinta rinnan, herättivät luottamuksen ja kiintymyksen alta aikayksikön.

Petasin Rallelle pedin tuvan nurkkaan, ihan puuhellan viereen. Asettelin sille eläinkaupasta ostamani puruluut ja pari söpöä pehmolelua siihen viereen. Kirpputorilta löytämäni vanha Arabian soppakulho sai toimittaa suuren ja urhean koirani juoma-astian virkaa.

Ensimmäisenä yönä Ralle kömpi viereeni. Koirankoulutusoppaiden neuvojen mukaan työnsin sen alas hetekaltani, mutta sinnikkäästi se kerta toisensa jälkeen yhä itsevarmemmin kapusi viereeni. Puoli viiden aikaan aamulla olin jo lopen uupunut ja päätin antaa tuon jättikokoisen pennun jäädä viereeni. Samalla hetkellä Ralle huokaisi raskaasi, kuin sanoen: ”viimeinkin”.

Herään aamulla rapinaan, joka kuulostaa ison jyrsijän aikaansaannokselta. Ja sitä se onkin! Ralle on pistänyt mummonaikaisen polttopuukorini tuhannen päreiksi. Nähtyäni tuon suloisen karvanaperon aiheuttaman tuhon, heitän sitä herätyskellollani välittömäsi. Koira vinkaisee ja painelee tuvan nurkkaan. Samassa hetkessä omaatuntoani kolkuttaa ja ryntään sängystä halaamaan koiraani, joka sitä lähestyessäni painuu yhä tiiviimmin kohti nurkkaa.  Kyynel vierähtää poskelleni, ei minulla ole lupa kohdella sitä kaltoin tai olla sille vihainen. Se on jo kiertänyt monessa kodissa ja sille on huudettu, sitä on lyöty ja samalla sen luottamus ihmisiin on viety.

Istun kylmällä lattialla ja ojennan käteni rapsuttamaan tuota takkuturkkista oliota. Ralle ryömii luokseni ja painaa ison päänsä rintaani vasten. Silitän sen karheaa turkkia ja pyydän anteeksi.

Vaikkei minulla ole kokemusta koirista tiedän, että rakkauteni eläimiä ja luontoa kohtaan on niin suuri, ettei mikään – ei mikään tule meidän kahden välille. Ralle on minun koirani ja paras Ystäväni.

Parin tunnin hangessa kahlaamisen jälkeen Ralle on yhtä uupunut kuin minäkin. Märkä ja hieman ällölle tuoksuva koirulainen heittäytyy pedilleen lieden viereen. Hymyillen tyytyväisyydestä ja onnesta hiivin torpasta pihasaunalle huuhtomaan enimmät hiet iholtani. Muistutan jälleen kerran itselleni, että koirakuiskaajan neuvojen mukaan minun on oltava luotettava ja johdonmukainen johtaja, joka ei saa suuttua tai näyttää omaa epävarmuuttaan.

Palaan tupaan edelleen hiipien, jotten herättäisi lopen uupunutta koirulaista. Ja mitä näenkään??? Väsynyt ja onnellinen, muttei pätkääkään kiitollinen paras ystäväni on tyhjentämässä jääkaappiani?  Lattialla lojuu auki revitty kauramaitotölkki, luomusämpylät murusteltuna ja joka ikistä porkkanaakin oli selkeästi maistettu. Puristan kädet nyrkkiin ja tunnen geelikynsieni napsahtelevan toinen toisensa perään poikki. Perhanan koira!!!!

Punaisen pirtin vedet jäätyvät

 On Tapaninpäivä ja lumisade viimein on loppunut. Lämpömittari näyttää -27:ää astetta ja kehoni rasvapitoisuus lähentelee nollaa syötyäni lähes viikon ajan pelkkää puuhellalla keitettyä lanttua ja porkkanaa.

Kaivaudun jälleen ulos torpastani ja hiki virtaa samaan tahtiin kuin perifeerinen verenkiertoni jäätyy. Tässä vaiheessa tuulen mukana tuiskuava pari päivää sitten satanut kuiva pakkaslumi ei mieltä ylennä, mutta tänään on ihan pakko päästä kellarin ovelle, koska aamu-espressoni jäi saamatta vesihanani ollessa mykkä.

Kahden tunnin lapioimisen ja vuoroin tuvassa lämmittelyn jälkeen pääsen asianosaiseen käsiksi. Kellarin seinustalla kulkeva vesijohtoputki on umpijäässä, joten diagnoosin jälkeen palaan taloon sisään etsimään hiustenkuivaajaa, jolla toivottavasti saisin mokoman putken sulatettua. 

Kerättyäni kaksi kappaletta jatkojohtoja ja liki uudenkarhean föönin palaan kellariin glögimukin kera. Tällainen pieni vastoinkäyminen ei minua harmita. Kun olen kerran landelle muuttanut, ”otan vastaan kaiken sen mitä vastaan tulee” - asenteella.  Vartin verran föönattuani rakkine sammuu. Irrotan pistoketta useampaan kertaan, mutta se on mykkä, täysin mykkä. Raskaasti huokaisten, kasvot ja sormet sinertävinä palaan pirttiin lämmittelemään. Sormien toivuttua toimintakuntoon kaivelen uutukaisen kosketusnäyttöälypuhelimeni takin taskusta vain todetakseni, ettei sekään toimi, ainakaan jos sormien lämpötila on alle -5 astetta….

Mieleeni muistui ihana naapurinsedän tarjous ”voit pyytää apua milloin tahansa” ja siltä istumalta ponkaisen matkaan, läpi hankien pyytämään nöyrästi uusmaalaisasukin tavoin apua vesijohtoputken sulattamiseen.

Suunnattoman vieraanvaraisuuden jälkeen (lue: tuvan lämpötila liki +20 astetta, pannukaffetta ja vastaleivottua pullaa) plus matkaan lähteneiden voisilmäpullien kera palaamme pirtille. Naapurinsetä kaivaa tottuneesti otsalamppunsa ja aloittaa tilanteen korjaamisen sulakkeen vaihdolla. ”Mikä pääsulake?” päästin suustani ja samassa hetkessä oivalsin, että taloissa on myös sulakkeet, vähän kuten autoissakin on…

Valojen valjettua naapurinsetä kaivaa autostaan jonkun ”ihmelämmittimen” ja painelee kellariin. Hädin tuskin ehdin vetäistä pari pullaa kitusiini ja sulloa loput verannalle pakkaseen, kun naapurinsetä jo marssii takaisin tupaan kertoen, että vesi juoksee taasen ja kysyy: ”Mitäköhän putkea sää tyttö olet oikein sulatellut? Sitä ylös vaiko alaspäin menevää? Vastaan luontevasti, että ”Sitä joka tulee ulkoa sisään, tietysti!”, Naapurinsetä kääntyy kannoillaan hymyillen ja mutisten: vesijohtoa, sähköjohtoa, sulakkeita…pöh.. kaupunkilaiset…”

Punaisen pirtin jouluremontti

Ihastuttava hirsiseinäinen tupa sai minut rakastumaan tähän punaiseen pirttiin. Vaikka lattioita peittikin oksennuksen värinen muovimatto ja kylpyhuoneen seinät olivat verhoiltuna samalla materiaalilla, näin mielikuvissani ladonharmaat seinät, paljaat hirret katossa ja puhtaaksi hiotun lankkulattian.

Elämäni ensimmäinen remontti alkaa kammarin tapettien repimisellä ja raastamisella, joka osoittautuu pölyn ja vinojen seinien täyttämäksi työksi. Kuinka ihmeessä 80:ssa vuodessa on voitukaan saada 15 kerrosta tapettia pahveineen, sanomalehtineen hukattua pienen kammarin seiniin????

Lamppu syttyy päässäni: tämän kaiken purettuani saan neliöitä ja lattiapinta-alaa runsaasti lisää!

Toisen remppapäivän jälkeen rakennekynnet ja mieli murtuneina, päädyn viimein nettiin kaivelemaan lisäohjeita. Mitä syvemmälle tapetteja kaivan, sitä kylmemmäksi kamarini jäähtyy. Lisäksi olen joutunut jättämään pienen kamiinani jo pariksi päiväksi lämmittämättä, jottei pöly saisi aikaan tulipaloa. 

Istun hieman happamoituneen ja puoliksi jäätyneen kotitekoisen glögini kanssa kamarissa, jossa hirret ovat vielä valovuosien päässä. Seinät ovat epätasaisesti revityt ja monta kerrosta pahvia on vielä jäljellä. Kaikki pahvi, jota olen seinästä tähän asti repinyt irti, on mennyt riekaleina hukkaan. Saan kuningasajatuksen, minulla on edelleen tallessa Hobbarista tehtyjen joulutilausten myötä tulleet pahvilaatikot, joilla voisin eristää ja tasoittaa seinät uudelleen. Ja miten ekologista se olisikaan verrattuna valmiiseen tuotteeseen.

Muutaman tunnin hikoilun jälkeen saan yhden seinällisen pahvia nidottua paikoilleen, jonka päättelen vielä ilmastointiteipillä saumat siistien.  Varsin tyytyväisenä itseeni ihailen sekä ekologista neronleimaustani, että kätteni jälkiä ja päätän painella yöpuulle.

Nousen uuteen aamuun umpiväsyneenä koko yön pohdittuani, millä lisäeristän ja tasoitan seinää. Pikkutunneilla tein oivalluksen ja oikean tekniikan, jolla muuten päiväkodissa työskennellessäni teimme lasten kanssa ekonaamareita: sanomalehteä joko perunatärkkelyksellä tai vehnäjauholiisterillä liimattuna. Päätän kokeilla jälkimmäistä.

Ohjeen mukaan jauhoja ja vettä piti laittaa 1/9:än, mutta laitan varuiksi hiukan enempi jauhoja, noin puolet. Ensin kuumennan veden, jonka sitten kuitenkin annan jäähtyä ja sitten lisään jauhoja ja keitän massaa uudelleen, mutten ihan kypsäksi. Monen arvailun jälkeen saan liisterisoosini valmiiksi ja  jäähdyttelen sitä kylmällä kuistillani, välillä sekoittaen.

Olen leikellyt sanomalehtiä sopivan kokoisiksi suikaleiksi ja ajattelin niillä vielä tasoittaa pahviseinän, jonka päälle tulisi pohjamaali ja sitten ehkä tapetti. Haettuani liisterin verannalta huomasin sen jähmettyneen. Ei kun takaisin liedelle lämpiämään. Kolmannen lämmityskerran jälkeen vehnäliisteri on jo sellaista puuroa, että sen levittäminen on helpompaa paistinlastalla kuin tapettipensselillä.

Kiukuspäissäni neuletakkia napittaessani tunnen tuoreen leivän tuoksun valtaavan pienen pirttini.  Ehkä se tapettiliisteri olisi sittenkin helpompi käyttää?

Joulukuusen haku

Valtaisat lumipenkereet ovat vallanneet punaisen pirtin pihapiirin. Ulkoilu vaatii lähes siperialaisiin olosuhteisiin varustautumista ja heti kun muutaman lapiollisen tuuppaa lunta, hiki valuu pitkin selkää.

On kaksi päivää aikaa jouluun ja lähes vesi kielellä olen katsellut pirttini takana kasvavia kuusia. Saan ensimmäisen kerran elämässäni mahdollisuuden raahata tupaani oikean, ihan itse kaadetun joulukuusen. Se jos mikään tuo Jouluntuntua.

Löydän vanhasta liiteristä hieman ruostuneen sahan, jolla päätän kuuseni kaataa. Kömmin vyötäröä myöden umpihangessa, pakkasta piirun alle 20 astetta ja viimein pääsen Kuusen luokse. Lapaseni ovat jo aivan lumiset ja sormia paleltaa, mutta päätän aloittaa raivokkaan sahaamisen mielessäni tuoreen kuusen tuoksu. Nirsk ja narsk…ei tapahdu mitään muuta kuin että sormiani paleltaa hieman enemmän, jos mahdollista. Totean sahan täysin epäpäteväksi tähän hommaan ja raahaudun kaikkine tamineineni takaisin liiteriin, jossa muistan nähneeni myös kirveen.

Pienen pieni kirves kainalossa poljen aiemmin kulkemiani jälkiä takaisin Kuusen luokse ja aloitan sen kaatamisen. Muistan nähneeni Discovery-kanavalta kanadalaisten metsureiden jättipuiden kaatoa, joten täsmään kirveeniskuni oikeaoppisesti vinottain jäisen kuusen kylkeen. Ja kyllähän sitä lovea alkaa syntyä. Puolen tunnin, jäätyneiden varpaiden ja sormien jälkeen kuusi viimein kaatuu kohisten nurin. Bonuksena sen oksilta tippuu kuution verran lunta niskaani.

Isken kirveen jättiläismäisen kuusen kylkeen ja aloitan suurimman urakan, eli kuusen raahaamiseen pieneen kellariini sulamaan. Olen saanut äidiltäni vinkin, että kuusen pitää sulaa parisen päivää, muuten se saattaa pudottaa neulasensa saman tien.

Aattoaamu viimein valkenee ja innokkaasti pomppaan mummonaikaiselta vuodesohvaltani noutamaan kuustani sisään. Voi että se on hieno ja se on sulaessaan alkanut tuoksua vienosti pihkalle.  Aloitan sen siirtämisen sisätiloihin, mutta huomaan jo ulko-ovella sen olevan metrin verran liian pitkä tupaan aseteltavaksi. Kaivan tutun ruosteisen työkaluni ja lyhennän sitä siivosti, hiukkasen alaoksia myös karsien.

Päätän jättää tänä vuonna kuusen kynttilät asentamatta, koska ekologiseen ajatteluuni sähkökynttilät eivät sovi ja oikeita kuusenkynttiläjalkoja en ollut onnistunut hankkimaan. Kuusen latvassa on kuitenkin kirpputorilta hankittu jättikokoinen oljesta tehty tähti ja sitä kiertää niin ikään kierrätyskoristeet, joihin olen vuoden -87 Apu-lehden sivujen ohjeiden mukaan leikannut ja liimannut eri maiden lippuja.

Lumiaura ajaa pihaani ensimmäistä kertaa, joten juoksen kuuma mehumuki kädessä pihalle tervehtimään ihanaa naapurinsetää ja samalla toivottamaan hänelle perheineen hyvää joulua.

Kuumien mehumukien kera tallustamme tupaani istumaan, enkä voi ensikertalaisen innostuksella olla kehuskelematta itsekaadetulla joulukuusellani. Naapurinsetä minua miellyttääkseen varmaankin, haluaa nähdä tämän harvinaisen naisenkaataman ihmeen ja hymyssä suin toteaa:

-Kah, tämä onkii eka männynlatva, jonka kuusenjalassa olen ikuna nähnynnä!!!!

Punaisen tuvan ensilumi

Kaupunkilaistytön kaipaama maalaisromantiikka täyttyy ensilumen sataessa maahan. Mikään ei nosta hymyä huulille kuten lumitöiden teko ja talvehtimaan jääneiden lintujen aterioinnin seuraaminen.

 Lumipyryn lakattua asettelin hankeen isot tuikut ja punaiseen huopaan kääriytyneenä ihailin niitä pakkasen huurtamasta ikkunasta. Samalla muistui mieleeni lapsuuden toivejoulu ja siihen liittyvä hiljaisuus. Kaupungissa asuessa sellaista ei koskaan kohdannut. Jos ei lumiaura valvottanut puolen yötä, joku kerrostalon asukkaista juoksi portaikossa herättäen koko naapuruston koirat haukkumaan.

Samassa lumiaura ajaa mökkini ohitse, mutta kumpikaan koirista ei nosta kuonoaan virttyneeltä räsymatolta.

Kääriydyn huopaani vielä tiukemmin ja otan lempikirjani käteeni. Samassa alkavat valot vilkkua. Olivat radiossa luvanneet hurjaa lumimyrskyä, muttei haittaa vaikka ulkolyhdyt sammuisivat tai sähköt katkeaisivat, olen nimittäin varautunut ja hankkinut kassitolkulla kierrätyssteariinista tehtyjä kynttilöitä, joiden varassa selviän kyllä. Ja puuhellaankin voisin laittaa tulet vaikka saman tein.

Kömmin ihanasta huovan lämmöstä mummonaikaiselta puusohvaltani ja samassa valot sammuvat. ”Ei hätää”, ajattelen ja kaivelen toppatakin taskuja löytääkseni tulitikut, jotta saan ekologiset kynttiläni valaisemaan pientä pirttiäni. Voi harmi, ne ovat kastuneet! Raaputan useamman tikun, mutta lumitöitä tehdessäni taskuun on livahtanut lunta juuri sen verran, että sulaessaan lumi on kastellut koko taskun ja tulitikkuaski on pilalla.

Samassa muistan, että ostin juuri ennen maallemuuttoani tohottimen, jolla ennen suurta elämänmuutostani olin epäterveellisesti herkutellen sulatellut inkkarisokeria cremebruleeni päälle.  Missähän laatikossa se tohotin nyt sitten taas olikaan…

Muuttolaatikoiden kaivaminen oli käytännössä mahdotonta ilman hulppean hauskan ja kalliin älypuhelimeni valoa, jolla muuten käytännössä valaisin koko pienen pirttini. Viimein löydän kaipaamani tohottinen kaikkien sauvasekoittimien, lämpöhuopien ja hiuskihartimien joukosta.  Aah Onnea, tuvassa valoa jälleen ja Ikean kuvastolla saan puuhellankin lämmittämään melko märkien polttopuiden kanssa. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että kyseisen kuvaston lisäksi erittäin huonosti palavat myös naistenlehdet, joita lähes kyynelsilmin revin riekaleiksi. Milloinkahan joku ympäristötietoinen kustantaja ryhtyy tekemään helposti syttyvästä kierrätyspaperista aikakausilehtiä?