Tuvan lattiaremontti

Kirpeän pakkasviikonlopun jäljiltä on aurinkoinen mieli, vaikka lunta pyryttää taas vaakatasossa. Hiirulaiset ovat kadonneet omielle teilleen, ja haikein mielin puran niille rakentamani kopperon navetasta pois.
Listaan nettikalenteriini keväälle suunniteltuja remontteja, joihin kuuluu navetan fiksaaminen asuinkuntoon, jotta pienen pieni tilani voi kevään ja kesän aikana täyttyä elämästä. Ensin kuitenkin vuorossa tuvan lattiaremontti.

Liki satavuotiaat lattialaudat ovat narisseet luultavasti jo pitkään. Nyt kuitenkin kärsivällisyys alkaa olla koetuksella, koska Rallen ja kissakaksosten kirmailu paukuttaa ja narisuttaa tuvan lattiaa siitä huolimatta, että olen peitellyt mummin kutomilla räsymatoilla koko tuvan.

Siirrän kissalaiset kammariin jotta ne eivät suotta juoksuta Rallea ympäri tupaa, kun aloitan lattian purkamisen ulko-ovelta, jossa se on kaikkein kulunein. Löysin puuliiterin perältä hienoa harmaata höylättyä lautaa, joka on luultavasti saunanlauteiksi tarkoitettua. Ulkosauna on kuitenkin totaalisen remontin tarpeessa, joten nyt laudoille on parempaakin käyttöä.

Kolmen tunnin ahertamisen jälkeen olen saanut parin neliön verran lattialautoja irrotettua ja yllätyksekseni saan myös huomata, että lautojen alla on ihan kuiva tila, joka on täytetty sahanpuruilla ja sanomalehdillä. Ne kohdat, joissa hiiret ovat tehneet tuhojaan, täytän eläintarvikekaupasta ostamillani kuivilla pölyämättömällä purupaaleilla.

Ranteet väsyneinä naulaan lautoja paikoilleen, kunnes viimeinen lauta on asentamatta. Voi itku, se ei sitten sovi paikoilleen millään. Kaivan mittanauhan ja teen uuden mittauksen ja vertailut vanhojen lautojen kesken. Leveys on täsmälleen sama, mutta uudet laudat ovatkin yllätyksekseni tuplasti paksumpia. Ei hätää, ajattelen ja haen navetasta lekan. Paukutan vimmatusti lautoja tiukemmin kiinni hirsiin ja onnistun napauttamaan viimeisenkin laudan paikoilleen. Edelleen se on kuitenkin liian paksu ja ero vanhaan lattiaan on useita millejä.

Muutaman pakurikääpämukillisen jälkeen saan kevään parhaan oivalluksen. Kaivan kynsilaukustani sähkökäyttöisen viilan, jolla ryhdyn tasoittamaan laudan reunaa. Maatessani tuvan lattialla en voi olla hymyilemättä. Kukaan ei ole niin kekseliäs kuin nainen.

Pajunkissoja

On lauantaiaamu, parsin kuluneita villasukkiani ja olen seuraa vailla. Mieleni tekisi soittaa naapurinsedälle ja tehdä tikusta asiaa, koska hän, jos kukaan osaa olla hauska ja viihdyttävä seuralainen. Ihan kuin oma vaarini ennenmuinoin. Päätän lopettaa facelakkoni ja heittää viehkeän statuspäivityksen, ehkä sillä tavoin onnistun järjestää itselleni seuraa viikonlopuksi.

Pakko tunnustaa, että sosiaalisen median lakkoni alkoi erään lauantai-illan jälkeen, kun chattailin Kevinin kanssa. Ei siinä mitään, mutta olin juonut pinkkiä kuohujuomaa lasillisen kenties liikaa ja möläyttelin hänelle hieman "totuuksia" sillä seurauksella, että hän posti minut kavereistaan.
Mies, komeakin on täysin tyhjänpäiväinen, jos itsetunto on samaa luokkaa kuin iilimadolla.

Facebook-laatikkoni on täynnä viestejä, mutta mikään niistä ei ilahduta minua kuten uusin, joka kuuluu näin: "Hei Carmen ja anteeksi, että suutahdin sinulle pari viikkoa sitten. Minulla oli takana jälleen viikon päivystysrupeama ja huonosti nukuttujen yöunien jälkeen en ole parhaimmillani. Voisinko mitenkään korvata aiheuttamaani mielipahaa, vaikkapa tarjoamalla kynttiläillallisen? terveisin, Kevin"

Puna nousee poskilleni ja kehrään mielihyvästä. Vastaan Kevinille saman tien ja kutsun hänet luokseni kokkaamaan. En uskalla jätää Rallea vielä pitkäksi aikaa Miun ja Maun kanssa keskenään, vaikka tilanne onkin suurin piirtein rauhallinen.

Päivä on kääntymässä illaksi, eikä Keviniä näy. Kierrätyskynttiläni ovat palaneet pian lopuilleen, viini on todennäköisesti umpijäässä ja istun säkkituolissani kynsiäni pureskelemassa. Joka muuten osoittaui sitten maailman huonoimmaksi ideaksi. Naps ja peukalon kynsi katkeaa. Pidättelen harmistuksen kyyneleitä ja päätän avata viinipullon. Päästyäni verannalle huomaan liikettä pihalla ja nappaan ojalapion käteeni, jos vaikka murtovarkaita on eksynyt pienelle tontilleni.

Nostan lapion pystyyn ja valmistaudun iskemään tummaa hahmoa, joka kovaan ääneen huohottaen lähestyy rappusia. Mies nostaa katseensa ylös ja mitä näenkään???? Kevin, posket punaisena ja tumma parransänki pakkashuuruisena ja kädessään hänellä on kimppu pajunoksia, joista osa on selkeästi nupuillaan. Pudotan ojalapion käsistäni ja spontaanisti hyppään Kevinin kaulaan.

Istun kynttilänvalossa syömässä vastaleivottua patonkia, edessäni lasillinen italialaista luomuvalkkaria. En voi olla hymyilemättä, etenkään kun katselen komistusta essu yllään lieden ääressä...

Punaisen pirtin keväthulinaa

Talvi kääntyy kevääseen ja räystäiltä tippuu vesi. Hiirulaiset ovat kasvaneet huimaa vauhtia, joten niille aamuisin tarjottu luomukaurapuuro on tehnyt tehtävänsä. Sujautan Rallen taas autoon odottamaan, koska tänään tapahtuu ihmeitä. Hiiriperhe saa muuttaa vanhaan navettaan ja pirttiin muuttaa uusia asukkaita - kissaveljekset Miu ja Mau.

Olin aikeissa ottaa luovutusikäiset kissulaiset jo viikko sitten, mutta viisas ja suuresti arvostamani naapurinsetä vihjaisi, että pelastamani hiirulaiset olisivat suoraan kuin tarjottimella niille tyrkyllä.

Komerossa ollut häkki on täynnään vipellystä ja kuhinaa, kun heitän mummon virkkaaman päiväpeiton sen päälle suojaksi ja hiirulaisten muutto voi alkaa. Varovaisesti kannan häkin navettaan, jonne olen nikkaroinut hiiriperheelle turvallisen sopen, jonne ei kissakaan pääse. Kanaverkolla vuorattu pieni koppero, josta on vanhojen hirsien välistä suoraan pääsy ulos. Lasken häkin lattialle ja avaan häkin luukun. Hiirenpoikaset katselevat ihmeissään ympärilleen, eivätkä uskaltaudu heti ulos. Napsautan lämpölampun päälle ja hiivin varovasti ulos.

Ralle istuu kotteron takapenkillä hyvin valppaana odottamassa lähtöä. Pakkaan takakonttiin vielä vaaleanpunaisen kissankuljetuskopan ja uusien asukkaiden noutomatka voi alkaa.

Koko kotiinpaluumatkan kissanpennut miukuvat ja maukuvat, enkä enää ihmettele, mistä niiden kutsumanimet ovat syntyneet. Päästyämme punaiselle pirtille lasken ensin Rallen päästelemään pahimmat höyrynsä pihamaalle ja sitten kannan kuljetuskopan tupaan. Olen lukenut koirankoulutusoppaista kuinka uusiin asukkaisiin tutustuminen kannattaa hoitaa ja niinpä laitan Rallelle päälle valjaat ja sidon sen tuvan pirttipöytään siiheksi, että saan päästettyä kisulaiset kopasta.

Voi vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Ennen kuin Miu vai Mau ehtii ottaa askeltakaan on pirttipöytä raahautunut Rallen matkassa läpi tuvan. Karvat pöllyten tuolit ja penkit lentävät, enkä tiedä mihin väliin olisin uskaltanut käteni työntää. Nappaan pöydältä kuusenkerkkämehukannun ja viskaan liemet riehuvien karvapallojen päälle.

Sydän pamppaillen kumarrun katsomaan, jäikö kissoista mitään jäljelle. Kyllä jäi, sen sijaan Rallen kuono on kuin fileerausveitsellä vedelty ja kirsun päässä komeilee kynsi. Miu ja Mau ovat paenneet takaisin kuljetuskoppaan ja karvat pystyssä ne murisivat ja sähisivät. Selvitän Rallen irti valjaista ja pyyhkäisen sen veristä kuonoa pyyhkeellä. Ralle katsoo minua syvälle silmiin kuin sanoakseen: "En voinut vastustaa kiusausta, anna anteeksi."

Viimeiset puut ratisevat puuhellassa ja kissanpojat ovat edelleen kopassa. Ralle makaa kopan vieressä ihan hiljaa. Seuraavaksi näkyy pieni musta tassu, joka tunnustelee maaperää kopan ulkopuolella. Samassa hetkessä Ralle singahtaa vuoteeni alle ja mustavalkea komistus ojentautuu tuvan räsymatolle venyttelemään ja teroittamaan kynsiään. Kuulen Rallen sydämen pomppoilevan ja tiedän, kuka on jatkossa tämän pirtin herra.