Punaisen pirtin vajaa puuliiteri

Uudenvuoden ensimmäinen viikko ja puuliiteri ammottaa tyhjyyttään. Soitan totuttuun tapaan naapurinsedälle, joka ei talviflunssansa vuoksi pääse tuomaan halkoja, vaan sen sijaan ohjaa minut kilauttamaan kylän polttopuukauppiaalle.  Pikaisen ja varsin hämmentävän keskustelun jälkeen huomaan olevani tuhatlappusen köyhempi, mutta puuhellan ja kaminan eväät on viidentoista motin verran turvattu.

Odottelen halkokuormaa saapuvaksi jo aamupäivällä, mutta koska sitä ei kuulu, lähden Ralle the Vahtikoiran kanssa metsälenkille pupujen jälkiä haistelemaan. Palattuamme parin tunnin kuluttua odottaa pihassa ilahduttava näky: kullankeltaisia koivunhalkoja liiterin kattoa hipova kuorma!!!!!! Ja sen kuorman takana pikkuinen pösöni piileskelee pihan perällä.

Vien Rallen tupaan kuivattelemaan ja nahkahanskat käsiini vetäen valmistaudun elämäni suururakkaan. Kolmen tunnin jälkeen alkaa ilta hämärtyä ja kasa ei ole pienentynyt yhtään. Otsalamppu apuna jatkan halkojen kantamista sohjossa rämpien kymmeneen asti illalla.

Pääsen viimein kylmissäni raahautuen viileään tupaan ja nälkäisenä katselen iPadilta sääennustetta: vesisaderintama on tulossa lounaasta… Päätän sisukkaasti lähteä jatkamaan halkojen kantoa.

Kello neljä aamulla saldona on kolmesti vaatteita vaihtanut, muutaman litran pakurikääpäteetä nauttinut, umpiväsynyt nainen, joka päättää laittaa torppansa myyntiin heti herättyään.

Yhdeksän aikaan aamulla herään Rallen haukkumiseen. Venyttelen jäykkiä raajojani ja huomaan, että heikosti treenattu kehoni on kuin rekan alle jäänyt. Kömmin untuvamakuupussistani ylös ja samassa huomaan pihalla traktoreita kaksin kappalein, sekä lauman miehiä työntouhussa. Vetäisen aamutakin ylleni ja syöksyn kuistille ihmettelemään miesenergiaa. Eilisen polttopuukuorman tuojahan se siellä on kolmen muun miehen kanssa heittelemässä halkoja pikkuruiseen liiteriini.

-Myö aateltiin, et sie tilasit aikamoisen kuorman halkoja kevvääseen asti tahi oikeammin kesäänasti, jot’ päätettii tulla joukoissa auttamaan tyttörukkaa, hihkaisee vihreähaalarinen sankarini leveästi hymyillen.

Käännyn kannoillani ja lataan kahvipannun puuhellalle ja kaivan viikko sitten lahjoituksena saadut voisilmäpullat pakkasesta. Hymyilen - mikä onni ja autuus on saada elää keskellä maaseutua ja ihmisiä, jotka edelleen välittävät lähimmäisestään. Vilkaisen jalkojeni juureen ja uskon, että Rallekin hymyilee.